Kiinteistöllä oli polttopaikka, jossa kiinteistön omistaja oli polttanut vuosia oksia, risuja, roskia ja jätteitä.

Omistajan mukaan polttoon menneitä materiaaleja olivat olleet mm. paperit, rakennusjätteet, muoviroskia, rehusäkit, homehtunut vilja, talousjätteitä, risut, sekä  roskakorien sisällöt.

Poltto oli asukkaan mukaan tapahtunut aina samassa kohtaa.

Varsinaisen polttopaikan pinta-ala oli noin 30 m2.

Poltosta syntynyttä tuhkaa ei oltu levitelty tai kuljetettu kiinteistöllä toisaalle.

Polttopaikkaa oli aika ajoin, siivottu ja siistitty kuljettamalla tuhkat ja polton jäänteet sekä polttamattomat jätteet kaatopaikalle.

Varsinaisen polttopaikan ja ojan väliin kaivettiin kaivinkoneella koekuoppa, se oli noin 1,5 m pitkä ja sen seinämästä otettiin maanäyte 0,1-0,4 metrin syvyydeltä.

Näyte oli lähinnä savea ja hieman humusta/multaa.

Varsinaisen polttopaikan kohdalla pintamaassa todettiin mm. sinkin, antimonin ja lyijyn pitoisuuksien ylittävän ylemmät ohjearvot ja kuparin pitoisuus alemman ohjearvon.

Lisäksi kromin, kadmiumin ja arseenin pitoisuudet ylittävät kynnysarvot.

Kasanäytteessä todettiin mm. sinkin ja antimonin pitoisuuksien ylittävän ylemmät ohjearvot ja lyijyn pitoisuus vaarallisen jätteen raja-arvon.

Arseenin pitoisuus ylitti kynnysarvon.

Varsinaisen polttopaikan savikerrosnäytteessä ei näytetulosten perusteella vaikuttaisi olevan pilaantumaa tai korkeintaan kynnysarvon ylityksiä metallipitoisuuksissa.

Metallien liukenevuus ja liikkuvuus maaperässä veden mukana, pääsääntöisesti lisääntyy maaperän happamoituessa.

Näin tapahtuu ainakin kuparin, sinkin, kromin, lyijyn, nikkelin ja koboltin kohdalla, arseeni taas usein sitoutuu maaperään parhaiten happamissa olosuhteissa.

Analysoiduissa näytteissä ei todettu PAH-yhdisteitä, eikä PCB-yhdisteitä.